Neljäs romaanini Mirabilis ilmestyi 1. syyskuuta 2024. Romaanin juonensäikeet ovat kertyneet neljällä vuosikymmenellä, sillä aloin suunnitella tarinaa 1990-luvun puolivälissä. Vaikka itse kuljeksin lähinnä kotomaan kamaralla ja nykypäivässä, lapsesta asti olen ajatusten tasolla mieluusti seikkaillut maailman ja ajan eri kolkissa. Mirabiliksen kirjoittaminen tarjosi tähän hyvin tilaisuuksia: kirjan henkilöiden ja juonenkäänteiden mukana olen päässyt aavoille merille, oudoille saarille ja Venäjän syrjäisiin kolkkiin - ja menneisyyteen, sillä tarina alkaa vuodesta 1865 ja päätyy 1930-luvulle.

Mirabiliksen päähenkilöt ovat taitovoimistelija Ella Juurela ja tiedemies Leonhard Stejneger. Hän on romaanieni päähenkilöistä ensimmäinen, joka on ollut olemassa myös todellisuudessa.

Mirabilis on latinaa ja tarkoittaa ihmeellistä. Teoksen ytimessä "kamppailevat" kaksi ajatusmallia, jotka voidaan kiteyttää näihin virkkeisiin: 

Vain tähän asti, ja tämä tieto on varma, ulottuu maailma. (Tacitus, teoksesta Germania.)

Maailma ei kaipaa vain selityksiä vaan myös jotain ihmeellistä. (Leonhard-päähenkilön lausahdus Mirabiliksessa.)

Lisää teoksesta Gummeruksen sivuilla.

Hyvät kuulijat,

luen alkuun otteen esikoisromaanistani Kultarinta. Tässä kohtauksessa kirjoitetaan kirjettä.

Hyvä vai parahin? Puistattavaa. Rakastakin käytetään, mutta minun kielelleni se ei taivu, ja vaikka taipuisikin, vastaanottaja vaivaantuisi tai kokisi pakokauhua. Kirjoitan kirjepaperin yläkulmaan päivämäärän ja sen alle Lidian nimen. Neuvoton kynä liikahtaa ja piirtää nimen perään lopulta pelkän pilkun. Pelosta ja toivosta käyränä se odottaa tietoa sanasta, joksi sen tulee varttua.

Päähenkilö Erik lähestyy kirjeitse Lidiaa, nuorta naista, johon on rakastunut. Ja koska yksipuolinen rakastuminen on ihmiselämän karuimpia kohtaloita, Erik toivoo olevansa riittävän kiinnostava, jotta Lidia voisi rakastua häneen. Luonteeltaan Erik on hieman varautunut – sellainen, joka keksii parhaat repliikit sitten, kun tilanne on jo ohi.

Niinpä Erik päättää kirjoittaa Lidialle kirjeen voidakseen tuoda julki syvimmät tuntonsa. Kuten kaikki ihmiset, joiden on luontevampaa kirjoittaa kuin puhua ääneen, myös Erik pohtii tarkoin jokaista sanaa, jopa jokaista pilkkua – mitä ne kertovat hänestä lukijalle, miten ne tulkitaan toisessa tajunnassa. Emme koskaan voi aivan täsmällisesti ennakoida, millaisia viestejä sanat ja välimerkit toiselle ihmiselle välittävät, ja siksi ne on piirrettävä paperille harkiten.

Minun oli helppoa kirjoittaa Erikistä, joka äheltää sanavalintojen ja pilkkujen kanssa. Kun kirjoitan romaania, yhteen virkkeeseen saattaa kulua liki tunti. On tärkeää miettiä, miten asian ilmaisee – sitä tärkeämpää, mitä enemmän tekstiltä toivoo.

Erik toivoo saavuttavansa kirjeellään rakkauden: hän toivoo, että hänen sanansa kohtaisivat Lidian ajatukset ja liikauttaisivat myös tämän sisintä, siirtyisivät visuaalisesta aistimuksesta ymmärrykseen ja tunnetasolle, lopulta jopa toimintaan. Tämä on kirjoittavan ihmisen perusongelma: kirjoittaja, ja varsinkin kirjailija, saattaa luottaa sanojen voimaan kohtuuttoman paljon. Ei Erikkään lopulta kauniilla sanoilla saavuttanut tavoitettaan, tarvittiin tekoja, uhkarohkeitakin tempauksia kaukana papereista ja kynistä.

Silti haluan uskoa, että kirjoittaminen muuttaa maailmaa – että sanat ovat jo tekoja, eivät pelkkää käsitepallottelua. Sanatkin voivat olla uhkarohkeita tempauksia, ja siksi ne luovat toivoa.

Maailmassa on ongelmia, mutta ongelmia onneksi myös koetetaan korjata. On poliitikkoja ja aktivisteja, lobbareita ja mielenosoittajia, viranomaisia – ja kirjailijoita. Muista kirjailijoista en tiedä, mutta itse kirjoitan siksi, etten vaipuisi toivottomuuteen. Kun teini-ikäisenä huolestuin maailman tilasta, aloin kirjoittaa novelleja, joissa oikeus, totuus, luonnonsuojelijat ja muut hyvikset voittavat – toisin kuin tosielämässä. Kirjoittamalla pystyin luomaan loppuratkaisun, joka kantoi yli todellisuuden epäonnistumisten.

Kirjoittamalla on mahdollista luoda vaihtoehtoisia maailmoja, tarinoita, jotka parhaimmillaan tuntuvat melkein yhtä tosilta kuin oikeakin maailma. Ihmisaivoja on helppo huijata. Esimerkiksi hymyilyä on tutkittu paljon. On osoitettu, että hymy vapauttaa aivoissa dopamiinia ja serotoniinia: mieliala kohoaa, stressi vähenee ja immuunijärjestelmä paranee, vaikka hymy olisi ollut väkisin väännetty.

Ei ole hullua olettaa, että kun kirjoittaa tai lukee kertomusta, jossa asiat kääntyvät parhain päin, on helpompi ylläpitää elämässään toivoa kuin viettämällä aikaa pelkässä reaalimaailmassa. Olisi kiinnostavaa tutkia, miten ihmisen mieleen ja toimintaan vaikuttaa se, lukeeko hän romaanin, jonka loppu on onnellinen, avoin vai onneton. Tuloksesta ei kuitenkaan voitaisi päätellä, millaisia kirjoja kirjailijoiden tulisi kansanterveyden nimissä kirjoittaa. Kirjailijan tehtävä ei ole palvella vain kansanterveyttä vaan myös synnyttää hämmennystä, uusia ajatuksia ja toimintatarmoa. Toisaalta sellainen aktivointi varmasti parantaa kansanterveyttäkin.

Romaani voi sanoa todellisuudelle ”ähäkutti” ja muuttaa maailman fiktion puolella paremmaksi. Tätä kautta se saattaa myös lisätä lukijan optimismia. Mutta mihin kaikkeen muuhun romaani pystyy? Ainakin se voi täyttää hyvin yksityiskohtaisia toiveita, vaikkapa viedä sekä kirjoittajan että lukijan maailman ääriin.

Kun suunnittelin toista romaaniani Kivitaskua, ajattelin, että minun on matkustettava Saimaan kanavan halki Lappeenrannasta Viipuriin pystyäkseni kirjoittamaan kirjan, jossa kuvataan Saimaan kanavaa. Varmaan matka olisi ollut kiinnostava, mutta en tehnyt sitä. Suunnittelin matkaa, otin selvää Saimaan kanavasta, perehdyin kaikkeen huolella – ja lopulta huomasin tietäväni riittävästi eikä minun tarvitsekaan matkustaa minnekään vaan ryhdyttävä kirjoittamaan. Kun Kivitasku oli jo pitkälti kirjoitettu, kävin sentään Itä-Suomessa tutkimassa Saimaan rantakasvillisuutta, mutta ei sekään olisi ollut romaanin kannalta välttämätöntä.

Matkustelen vähän, ulkomailla tuskin lainkaan. Tämä ei ole korona-ajan ilmiö vaan pysyvä tila. Alun perin syynä oli se, etten luonnonsuojelullisista syistä halunnut matkustaa lentokoneella. Myöhemmin olen myöntänyt itselleni, etten myöskään ole kovin kestävä reissaaja: ylikuormitun hienoistakin kokemuksista, tarvitsen runsaasti omaa rauhaa, haluan tietää milloin saan taas ruokaa ja mihin pääsen nukkumaan. Olen soimannut näitä ominaisuuksiani, sillä aina korostetaan, miten paljon matkustaminen opettaa, suhteellisuudentaju kasvaa, ihmisestä tulee rennompi, sosiaalisempi, rohkeampi, kaikin tavoin parempi…

Kirjallisuus on pelastanut minut ja muut kotopuolessa viihtyvät, sillä kirjallisuus tarjoaa keinon oppia samat asiat kuin matkustaminen, siinä määrin kuin on tarpeellista. Kirjallisuus pitää matkustamisen mahdollisena sittenkin, kun ekokriisi tulevaisuudessa nostaa kaukomatkojen hinnat tavoittamattomiin. Tähän varaudutaan jo: Suomessakin on projekti LitAdvisor, joka haastaa vaihtamaan lomalentomatkan lukumatkaan. Projektin mukaan lukumatkailu voi avartaa maailmankuvaa vähintään yhtä paljon kuin perinteinen matkailu.

Romaani on keino toteuttaa toiveet, joita syystä tai toisesta on liian työlästä toteuttaa todellisuudessa. Tämä pätee sekä kirjailijaan että lukijaan.

Kirjailija pystyy romaanin avulla toteuttamaan hyvin yksilöllisiä toiveita. Romaanihenkilöille voi kirjoittaa kaikkea, mitä olisi halunnut itselleen. Romaanihenkilö voi saada lapsen, vaikka kirjailija ei itse voisi. Romaanihenkilö voi löytää juuri sellaisen rakastetun, josta kirjailija on haaveillut. Romaanihenkilö voi oppia voltin, vaikka kirjailija ei olisi oppinut. Missään muussa ammatissa ei voi tehdä mitä tahtoo, mutta kirjailija voi. Ja kirjailija voi toteuttaa romaaneissa henkilökohtaisia toiveitaan niin paljon kuin jaksaa, sillä aina pysyy suojassa: kukaan ei voi todentaa, mikä fiktion yksityiskohta edustaa kirjailijan omia mieltymyksiä, mikä taas on täysin kuviteltua.

Ilahduttavaa on sekin, että jos kirjailija toteuttaa romaanissa omia haaveitaan, ei se edes ole itsekästä. Sekä kirjailijat että lukijat ovat ihmisiä, joten hyvin todennäköistä on, että moni pystyy samaistumaan kirjailijan toiveisiin ja kokee romaania lukiessaan saman täyttymyksen kuin kirjailija koki kirjoittaessaan.

Romaani, tai kaunokirjallisuus ylipäätään, on niin vankkumaton väline toteuttaa toiveita, että uskallan väittää sitä maailman parhaaksi keksinnöksi. Niin kauan kuin pystymme hivuttamaan toiveitamme kohti todellisuutta, meillä on toivoa, sillä meistä tulee toiveikkaampia, luottavaisempia, sinnikkäämpiä – näemme mielessämme vision siitä, millainen maailma voisi olla, ja ryhdymme toimimaan sen eteen. Ehkä.

Kirjoitan romaaneja, koska haluan nähdä asioiden muuttuvan myös todellisessa maailmassa. On hyvin epävarmaa, millaisia muutoksia fiktio voi edistää ja kuinka nopeasti. Riittävänkö nopeasti? Elämme aikaa, jossa välittömät korjausliikkeet olisivat tarpeen. Ei kuitenkaan pidä väheksyä fiktion voimaa. Omasta kokemuksestani lukijana tiedän, että parhaimmillaan romaani vaikuttaa maailmankuvaan.

Romaani pakottaa katsomaan tarkemmin, kannustaa taistelemaan sen puolesta, minkä lukija kokee oikeaksi. Hyvä romaani ei paasaa eikä usuta mutta näyttää asiat siten, ettei lukija enää pidä maailman muuttamista mahdottomana vaan mielenkiintoisena. Tarinoiden maalaama toivo ei jää vain fiktiiviseen maailmaan.

Olen kirjoittanut romaaneja, joissa on suuria metsiä. Osa niistä kaadetaan, mutta osa säästyy hakkuilta. Romaaneissani käy aika usein niin, että kauas toisistaan joutuneet löytävät toisensa, vankeja vapautetaan, miljardeja vuosia vanha kallio saattaa pelastua louhinnalta. Romaanit ovat täyttäneet monta toivettani jo kirjoittamisvaiheessa, mutta eniten olen saanut toivoa, kun niitä on luettu. Toisin kuin luulin, kirjojeni perusteemat, kuten luonnonsuojelu, syrjäänvetäytyvät päähenkilöt ja pasifismi, eivät kiinnostakaan vain marginaalisen pientä ihmisryhmää vaan lukuisia suomalaisia.

Romaanien julkaiseminen on tehnyt minusta optimistisemman ihmisen, sillä olen oivaltanut, että monet muutkin ovat huolissaan samoista asioista kuin minä. Ja lukijoiden ansiosta pystyin vaikuttamaan tapahtumien kulkuun myös todellisessa maailmassa: esikoisromaanini tekijänpalkkioilla sain ostettua yhteensä 14 hehtaaria metsää, kolmessa eri osassa. Alueet on nyt suojeltu pysyvästi, ja minulle ne edustavat kirjallisuuden ekologista jalanjälkeä. Ihmisen kajoamaton aarniometsä on maailma alkuperäisimmillään, täynnä mahdollisuuksia, valintoja, ratkaisuja, uusia alkuja ja toivoa – aarniometsä on tarina itsessään.

Esikoisromaanini päähenkilö Erik sai omakseen ja menetti rakastettunsa Lidian, mutta vuosikymmeniä myöhemmin hän löytää kauan kadoksissa olleen läheisensä. Minusta on ihanaa kirjoittaa löytämisistä, siitä, miten pitkä taival on päättynyt ja uusi alkamassa. Vielä lainaus Kultarinnasta:

Tyttö nojaa runkoon muutaman metrin päässä. Hän on pieni, villapaita suuri, työhousut paksut ja kuluneet, saappaat lähes puhki. Hän rutistaa kädessään nuhjuista lippalakkia ja sysää otsalta hiuksia, jotka valahtavat heti takaisin.

                   Erik putoaa avaruuden toiseen ääreen, havahtuu siellä ja huomaa istuvansa polvillaan sammalella. Tyttö katsoo. Ääriviivat sumenevat. Erik räpäyttää silmiään, utu vierähtää poskille. Tyttö on vieläkin siinä. Erik pyyhkäisee kämmenselällä kasvojaan ja yrittää nousta, mutta sammal on syvää ja raskasta kuin suolammen vesi.

                   Hänen ei kuitenkaan tarvitse tehdä enää mitään. Tyttö ottaa viimeiset askelet hänen puolestaan.

Kuka tietää, mitä aamu tuo tullessaan? Uusia ongelmia, uusia pelkoja? Romaani on paras väline paitsi luoda toivoa, myös ylläpitää sitä, sillä romaanin voi lopettaa silloin, kun kaikki on kohdallaan.

Saman tunteen voi todellisuudessa tavoittaa välillä iltaisin, kun valo venyy ja kurottuu melkein fiktioon asti. Syntyy illuusio illan jatkumisesta loputtomiin, vailla huolta seuraavan päivän ankarasta auringonpaisteesta. Toivo jää ulottuville, kuten romaanin viimeisellä sivulla.

 

Kuva: Panu Oulasvirta

Jokihelmisimpukan merkitys luonnossa, kulttuurissa ja elämässä

Nokian kirjasto- ja kulttuuritalo Virran Hiomo-salissa tiistaina 26.4.2022 klo 18–20

Kolmessa joessa Nokian, Hämeenkyrön ja Ylöjärven alueella elää yhä jokihelmisimpukoita eli raakkuja. Laji asui maapallon virtavesissä jo dinosaurusten aikaan, mutta on nykyään uhanalainen. Mitä merkitystä jokihelmi-simpukoilla on luonnossa? Millainen on ihmisten ja raakkujen yhteinen kulttuurihistoria helmenpyynnistä suojelupyrintöihin? Miksi ylipäätään suojella lajia, joka on pärjännyt omin avuin 100 miljoonaa vuotta?

Tilaisuudessa jokihelmisimpukoista keskustelevat niiden pitkäaikaiset ystävät taiteilija Osmo Rauhala, kirjailija Anni Kytömäki ja biologi Panu Oulasvirta. He kertovat myös, miten suuriksi vaikuttajiksi pienet simpukat ovat osoittautuneet kunkin omassa elämänkulussa.

Ohjelma:

• klo 18 tilaisuuden avaus ja projektipäällikkö Emmi Lehkosen puheenvuoro Pirkanmaan ELY-keskuksen vastikään käynnistämästä jokihelmisimpukoiden suojeluhankkeesta
• klo 18.15–19.30 Osmo Rauhalan, Anni Kytömäen ja Panu Oulasvirran keskustelu
• klo 19.30–20 aikaa kysymyksille ja kommenteille.

Vapaa pääsy, tervetuloa!

Voit tutustua myös jokihelmisimpukkanäyttelyyn, joka on esillä Virta-kirjaston kolmannessa kerroksessa huhtikuun loppuun asti. Mukana mm. 3D-kopio raakusta – aidot yksilöt ovat rauhoitettuja. Kirjaston osoite: Härkitie 6, 37100 Nokia.

Yhteistyössä: Pirkanmaan ELY-keskus, LIFE Revives -hanke ja Suomen luonnonsuojeluliiton Nokian yhdistys

Hyvät kuulijat,

tänä vuonna Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikon teema on pyhä. Teema ei ole helppo. Pyhyyttä on koettu luultavasti aina ja kaikkialla maapallolla, mutta sanoilla on mahdotonta määritellä pyhää siten, että kaikki olisivat yhtä mieltä.

Oma käsitykseni pyhyydestä tukeutuu erääseen muistoon yli 30 vuoden taakse.

Kahdeksanvuotiaana olin perheeni mukana Savukoskella sukulaisen syntymäpäivillä. Majoituin serkkuni kanssa teltassa, ja keksimme, että telttaan pääsee vain tunnussanalla. Tunnussanaksi valitsimme Pyhätunturin – tai minä valitsin, olin jo siihen aikaan hyvin tarkka kaikesta mikä liittyy sanoihin. Halusin mahdollisimman hienon tunnussanan, ja Pyhätunturi oli juuri sellainen. Matkalla Savukoskelle olin nähnyt Pyhätunturin tienviittoja. Päättelin, että pyhän tunturin on oltava jotain äärettömän suurta, kaunista ja kaukaista.

En ole myöhemminkään tullut toisiin ajatuksiin. Pyhä on mielestäni edelleen jotain äärettömän suurta, kaunista ja kaukaista.

Jotkut sanovat, että nykyään mikään ei ole enää pyhää. Tätä näkemystä ei tue ainakaan tutkimus, jonka Suomen Kulttuurirahaston ja e2 Tutkimus tekivät muutama vuosi sitten. Yli 6000 suomalaiselta kysyttiin, mitä he pitävät pyhänä.

Pyhyyden kokemus liitettiin etenkin rakkauteen ja läheisiin. Yli puolet vastaajista piti pyhinä rauhaa, omaa kotia, lepoa ja ihmisarvoa. Taide ja tiede olivat pyhiä monille. Uskonnollisuuden ja henkisyyden kokivat pyhiksi 15 prosenttia vastaajista. Mielenkiintoista on, että sama määrä ihmisiä piti pyhinä omaa itseään ja mielipiteitään. Tutkimuksessa pohditaankin, johtuuko nykypäivän äkäinen some-keskustelu osin siitä, että niin monet ovat arvottaneet omat mielipiteensä pyhiksi.

Tutkimuksen mukaan pyhyys vaikuttaa olevan arvojen arvo, jotain enemmän kuin asiat, jotka ovat ”vain” tärkeitä.

Minusta on silti hieman yllättävää, että Suomessa pyhinä pidetään ennen muuta ihmisiin liittyviä asioita, kuten tunteita ja periaatteita. Olen kai yhä jumissa lapsuuteni tunnussanassa, Pyhätunturissa: ajattelen, että pyhyys ei voi olla ihmisessä, meidän tekemisissämme ja mielipiteissämme vaan jossain ulkopuolellamme, todennäköisesti taivaanrannassa asti.

Ajatukseni ei ole erikoinen vaan hyvin tavallinen, suorastaan ikiaikainen: kautta historian ihmiset ovat kokeneet pyhyyttä nimenomaan ulkopuolellaan: luonnonilmiöissä, vuorissa, puissa, kivissä, metsissä. Tämä pyhyyskokemus on yleensä nöyrä. Kun ihminen päätyy pyhittämään luonnonelementin, hän ilmaisee pitävänsä sitä itseään vahvempana.

Tuhansia vuosia sitten Päijänteen länsipuolen asukkaat nimesivät erään rantakallion Pyhävuoreksi. Nimen kautta he halusivat tuoda esiin, että kallio ei ole heidän hallinnassaan eikä hallussaan: he eivät ymmärrä siitä kaikkea, eli kallio on pyhä. Tällainen asenne on nykymaailmassa melko harvinainen, sillä ihmiskunta tietää jo paljon ja uskoo tietävänsä vielä enemmänkin. Planeetan maa-alueiden neliömetrit on pitkälti luokiteltu jonkun omaisuudeksi – ei pyhiksi vaan omiksi. Päijänteen Pyhävuorikin sijaitsee nykyään Kuhmoisissa, Pirkanmaan maakunnassa ja Suomen valtiossa, yksityisen maanomistajan mailla – näennäisesti hyvinkin hallussa, vailla mysteeriä.

Kun olen kirjoittanut historiallisia romaaneja, olen tullut siihen tulokseen, että menneisyydestä saa vastauksen moniin nykypäivän kysymyksiin. Pyhyyttä voikin koettaa ymmärtää katsomalla ajassa taaksepäin. Päätin hakeutua pyhyyden alkujuurille tutkimalla, kuinka yleisesti ihmiset ovat ennen muinoin kokeneet pyhyyttä Suomen luonnossa.

Otin avukseni kartat. Olen aina pitänyt kartoista. Kartan avulla pystyy suunnistamaan, mutta samalla oppii paljon myös siitä, millainen maailma oli aikaisemmin. Ikivanha tieto on tallennettu paikannimiin.

Tein kokeen: millaisia paikkoja suomalaiset ovat pitäneet pyhinä?

Kirjoitin Kansalaisen Karttapaikan hakukenttään ”pyhä”. Tulos oli hämmästyttävä: Suomessa on 729 paikkaa, jonka nimi alkaa sanalla ”pyhä”. Osa niistä on osoitteita (kuten Pyhäjärvenkatu) tai rakennuksia (Pyhän Annan kirkko), mutta luontonimiä on paljon ja laajalti. Kun Pyhä-alkuiset paikannimet laittaa kerralla yhdelle ja samalle kartalle, pisteet täyttävät koko maan.

Kotimaisten kielten keskuksen nimiarkistossa pyhä-alkuisia paikannimiä on vielä enemmän kuin peruskartoilla, 1315. Suomessa on esimerkiksi Pyhälampia, Pyhäsoita, Pyhävuoria, Pyhäsalmia, Pyhäniemiä ja Pyhälahtia – on vaikea edes keksiä maastonmuotoa, jolle ei kertaakaan olisi annettu pyhän arvonimeä. Yhtään Pyhälähdettä ei kartoilla ole; ehkä lähteiden eli pohjaveden pyhyys on aina ollut päivänselvää, ilman erillistä nimeämistäkin.

Pyhä-alkuisten paikannimien kohdalla ei voi olla varma siitä, onko paikkaa pidetty pyhänä siinä mielessä kuin me sen ymmärrämme. Pyhä on nimittäin alkujaan saattanut tarkoittaa muuta kuin abstraktia, arvostettua asiaa: kielentutkijoiden mukaan pyhä on viitannut konkreettiseen rajaan – ehkä kahden heimon välillä tai tämän- ja tuonpuoleisen välillä.

Suomessa on esimerkiksi kymmeniä Pyhäjärviä. Monet niistä sijaitsevat jonkinlaisilla raja-alueilla. Suomalaisen paikannimikirjan mukaan pyhä on aiemmin viitannut alueeseen, joka on erotettu jostain: pyhä ja piha olisivat samaa kielellistä juurta. Kun jokin paikka nimettiin pyhäksi, sillä haluttiin viestiä, että tässä on raja.

Kaikki pyhä-alkuiset paikat eivät luultavasti kuitenkaan ole olleet rajapaikkoja vaan pyhiä muulla tavoin. Tämän voi päätellä esimerkiksi siitä, että pyhäksi nimetyn paikan tienoilla on myös uhripaikkoja: ei kai kukaan pelkälle rajalle olisi uhrannut, vaan paikassa koettiin olevan jotain muuta, jotain enemmän. Kun paikalle annettiin nimeksi vaikkapa Pyhäniemi, annettiin samalla kulkijalle ohje: olet saapumassa tienoolle, jonka turvallisuutta emme voi taata, pysähdy ja valpastu. Pyhällä paikalla uskottiin olevan voimaa, joka vahingoittaisi varomatonta.

Pyhään liittyy käsitys selittämättömästä. Myös ihminen, joka tarkastelee maailmaa tieteellisesti eikä usko yliluonnolliseen, voi kokea pyhyyttä. Omaa maailmankatsomustani voi lyhyesti luonnehtia tieteelliseksi, mutta olen silti kokenut kummallisia tunteita esimerkiksi aarniometsässä, joka on täynnä itseäni moninkertaisesti vanhempia puita, jo sammalen alla lepääviä runkoja, jäkälän kuorruttamia kiviä ja konkeloiden narinaa. Kun olen istunut metsässä kaatuneella puulla ja kuunnellut tuulessa huojuvien runkojen kankeita liikkeitä, minusta on tuntunut siltä, että minua tarkkaillaan – paljon tietävämmin silmin kuin itse pystyn tarkkailemaan metsää.

Kokemus on välittynyt myös esikoisromaaniini Kultarintaan. Kirjan päähenkilö, luonnontutkija Erik Stenfors, kiertää syksyllä 1917 hämäläisiä syrjäseutuja, nimellisenä tarkoituksenaan löytää ostettavia metsiä isälleen, joka toimii puuteollisuuden palveluksessa. Erik päätyy pyöräillessään kuitenkin polulle, joka kulkee aarniometsän vierestä. Hän lumoutuu, jättää ajoneuvonsa ja astuu metsään:

Puolukanvarvut rahisevat saappaiden alla. Polkupyörä kiiltää harsussa auringonvalossa kuumeisesti, kieltää katkaisemasta näköyhteyttä. Käännän selkäni ja laskeudun metsän portaita, mättäitä ja lahopuita, syvemmälle. Sammal kuulostelee veren juoksua jalkaterieni sisällä, oksat silittävät olkapäitä. Metsä pidättelee henkeään ja tunnustelee minua.

Erik kokee metsän erilliseksi subjektiksi, joka ei taivu ihmisen tahtoon vaan päinvastoin sammuttaa tahdon: metsä ottaa ohjat käsiinsä ja johdattaa kulkijan yhä syvemmälle uumeniinsa, vaikka Erik koettaa jollain tasolla harata vastaan.

Kun ihminen näkee luonnonelementin, vaikkapa puun tai kiven, itsenäisenä subjektina, liikutaan hyvin lähellä pyhyyden kokemusta. Olen itse kokenut outoja oloja metsän lisäksi silloin, kun seison jyrkän kallioseinämän tai ison kiven juurella. Tunne on samanaikaisesti riemukas ja varautunut, sananmukaisesti sykähdyttävä, sillä sydän lyö nopeampaa kuin yleensä.

Jos tunnetilaa koettaa jakaa osiin, tulee mieleen sellaisia sanoja kuin ällistys, ihmetys ja liikuttuminen. Niiden summana, osiaan suurempana, syntyy kokemus pyhyydestä.

Kesällä 2011 kävin Ristiinassa Astuvansalmen kalliomaalauksilla. Kallio, johon maalaukset on viitisen tuhatta vuotta sitten tehty, sijaitsee Saimaan rannalla. Monilla kalliomaalauspaikoilla, myös Astuvansalmella, kalliosta hahmottaa ihmiskasvojen muodon, kun seinämää tarkastelee järveltä päin. Kalliomaalauksia on tehty mieluusti juuri kallioihin, joissa on ihmisen tai vaikkapa karhun pään muotoja. Niiden on kai tulkittu ilmentävän kallion yhteyttä näkymättömiin voimiin, jumaliin tai eläinten henkiin.

Vietin Astuvansalmen maalauksilla koko päivän. Tunsin oloni virkeäksi ja innostuneeksi, ja lisäksi koin, etten voi lähteä pois. Tarkastelin olotilaa tieteellisesti – mietin, millaisia prosesseja aivoissani tapahtuu – mutta samaan aikaan velloin oudossa tunteessa vapaasti ja ilolla. ”Kai sitä nyt yhden päivän voi olla hörhö”, selitin itselleni.

Lopulta aloin ajatella, että ehkä koenkin samanlaisia tunteita kuin tuhansia vuosia sitten eläneet ihmiset ovat samalla paikalla kokeneet: suuren järven ja jyrkänteen kohtaamispaikalla maisema on dramaattinen, äänimaisema puhutteleva. Näkö- ja kuulohavainnot vaikuttavat nykypäivän kulkijaan samoin kuin kivikautiseen edeltäjäämme, sillä biologisina olentoina emme ole muuttuneet, vaikka elämme tyystin erilaisessa kulttuurissa kuin Astuvansalmen asukkaat 5000 vuotta sitten.

Kalliomaalausten äärellä tunsin itseni syvästi ihmiseksi: kaikesta tieteellisyydestä huolimatta voin lumoutua samaan tapaan kuin ihmiskunta aikojensa alussa. Ehkä on niin, että pyhä paikka koskettaa aina, ketä tahansa, missä tahansa ajassa, jos sitä lähestyy hitaasti ja omin voimin – ei kuulokkeet korvilla tai hakkuukoneen kyydissä.

Kalliomaalausretken jälkeen aloin kirjoittaa toista romaaniani Kivitaskua. Kirjassa on neljä päähenkilöä, joista yksi on Albert Stepanov, venäläinen utopiasosialisti ja ateisti. Luen teille otteen kohdasta, jossa Albert kohtaa oman pyhänsä, eli järjen ja vaiston välisen rajan. On loppusyksy vuonna 1901, järvi on saanut ohuen jääpeitteen. Albert on naapurin väen kanssa saaressa hakemassa tärkeää kuormaa. Samalla he tarkastelevat tapahtumaa, johon lähiasukkaat pari yötä aiemmin heräsivät: keskellä yötä järveltä kantautui valtava jyrähdys, kun Soutajainvuori-niminen rantakallio yllättäen sortui.

Renki ja Aaretti lähtevät vetämään taakkaa jään yli, Eero työntää kelkkaa, minä ja Jeremias kävelemme perässä. Jää notkuu ja valittaa harvan jonomme alla, kukaan ei huikkaile muille etteivät äänet särkisi jäätä. Myötäilemme saaren rantaa niin pitkään kuin pystymme ja vilkuilemme vuorta. Sen edustalla jäästä törröttää särmikkäitä lohkareita ja käppyräisiä latvaoksia männyistä, jotka vielä kaksi päivää sitten kasvoivat kielekkeillä korkealla veden yläpuolella.

                      Soutajainvuoren leveä rinta on vieräyttänyt järven syliin kaikki ne aikojen halkomat lohkot ja kyhmyrät, jotka tekivät kalliosta silmissämme tutun. Nyt seinämä kohoaa salmen takana pystysuorana ja sileänä. Kallion tuore kylki punertaa auringonlaskussa tuohtuneena, mutta aivan ehyt se ei ole: tasaista kivipintaa rikkovat muutamat pienet kielekkeet ja painanteet, joita ei ennen ollut.

                      Valo on vähän matalampi kuin tarkastellessani muotonsa muuttanutta vuorta ensimmäistä kertaa, mutta silti varjot valavat Eeron ja jopa Honkaisen järkevän väen nähtäville saman minkä minä näin jo eilen.

                      Jyrkänteen itäpäähän ovat ilmestyneet nukkuvan tytön kasvot.

Albert suree tyttöä, rakastettuaan Katinkaa, joka vuosia aiemmin sairastui ja vaipui syvään tajuttomuuden tilaan. Kun Katinka oli maannut hengettömänä päiväkausia, hänet tulkittiin kuolleeksi ja haudattiin Soutajainvuoren laelle, pyhänä pidetylle paikalle. Albert on varma siitä, että Katinka on kuollut – mutta toive siitä, että tyttö vain nukkuu, on vahva. Kun kallio sortuu ja sattumanvaraiset lohkeamat muodostavat seinämään ihmismäiset piirteet, Albert on kuohuksissaan. Onko tämä merkki, ovatko Katinkan kasvot piirtyneet vuoreen, mitä siitä pitäisi päätellä?

Vuosikymmeniä myöhemmin Albert on samassa paikassa uudelleen:

Katsomme kalliota, josta kaksikymmentä vuotta sitten irtosi töllinkokoisia louhuja. Kivikin väsyy ajan mittaan, pakkanen halkaisee vuoreen säröjä, vesi valuu niihin ja jäätyy, halkeamat kasvavat vuosi vuodelta, ja lopulta tulee silmänräpäys joka on liikaa. Niin toimii luonto. On vain sattumaa, että marraskuisen yön jälkeen kallion pinnasta erottaa tietyssä valossa nuoren naisen sivuprofiilin, ummistetut silmät, nenän ja aavistuksen verran hymyilevän suun. Kasvot eivät ulotu aivan vesirajaan eivätkä seinämän harjalle, kiven sisään ne mahtuvat kuten Katinkakin. Satunnainen ohikulkija ei niitä edes huomaa. Mutta minä olen nähnyt ne monta kertaa, ja yhtä monta kertaa olen hellästi sysännyt syrjään selitykseni pakkasesta ja sateesta ja rapautumisesta.

                      Istun saaren rannalla harmaalla puulla. Odotan että kiviset silmäluomet värähtävät enkä häpeä enää lainkaan.

Juuri tästä pyhyydessä on mielestäni kyse: silloinkin kun tietää, että ilmiö on selitettävissä järjellisesti, ihmisen valtaa tunne jostain käsittämättömästä. On monia, jotka uskovat, että tunteen takana on jotain oikeasti ylimaallista, selittämätöntä, tuonpuoleista. Itse ajattelen, että ihminen on osa luontoa, ja luonto on, syystä tai toisesta, ladannut meihin mahdollisuuden kokea pyhyyttä. Siitä on ilmeisesti ollut hyötyä pitkän menneisyytemme aikana: pyhyyden kokemus on luonut yhteisöllisyyttä, ja se on ihmiskunnassa paljon yleisempi piirre kuin olemassaolon taistelu.

Pyhyyden pitkää luonnonhistoriaa todistaa myös se, että muutkin eläimet saattavat kokea vastaavia tunnetiloja. Englantilainen kädellisten tutkija Jane Goodall on havainnoinut simpansseja, jotka viettävät aikaa usein erään vesiputouksen äärellä. Ensin simpanssit keinuvat rytmikkäästi, rauhoittuvat sitten, istuvat vaiti ja tuijottavat putousta. Goodall pohtii, että simpanssien käytöksen taustalla voi olla tunne ihmeestä – kokevatko simpanssit pyhyyttä tai muita hengellisiä tunteita, sitä ei kukaan tiedä varmaksi. Mikseivät kokisi.

Ihminen on jo pitkään koettanut nimetä tekijöitä, jotka erottavat meidät muista eläimistä. Yksiselitteistä tekijää ei ole löytynyt. Eläintutkimuksen edetessä yhä useammat asiat, jotka ennen varasimme yksinoikeudeksemme, ovat osoittautuneet tutuiksi muullekin eliökunnalle – vaikkapa kyky sääliin, häpeään ja epäitsekkyyteen.

Mielestäni on hienoa, että ihminen on kaikkine ominaisuuksineen osa joukkoa, ei erillinen laji muiden yläpuolella. Kun olemme osa kokonaisuutta, ekosysteemiä, meidän ei tarvitse huolehtia kaikesta itse: kasvit yhteyttävät ilman käskyjämme, aineenvaihduntamme toimii ilman tietoisia komentojamme. Olemme saumattomasti yhteydessä miljooniin eliölajeihin, geologiaan, veden kiertokulkuun, kaikkeuteen. Ei ole syytä pelätä sitä, että ihminen on ”vain osa luontoa”. Ajatuksen voi kääntää niin, että ihminen on ”onneksi osa luontoa”.

Ehkä pyhyyden kokemus on ollut ihmiselle ja muillekin lajeille eduksi myös siten, että se auttaa meitä pitämään itsemme kurissa. He, jotka eivät ole kokeneet puita, kiviä ja virtoja pyhiksi, ovat käyttäneet elinympäristönsä resurssit surutta loppuun ja kadonneet elonkierrosta. Me, joilla on taipumus kokea luonnossa pyhyyttä, olemme olleet varovaisempia, säästäneet – viimeisimpiin vuosituhansiin asti.

Kun järjestelmälliset, kirjanoppineet uskonnot syntyivät, pyhyyden kokemus siirtyi luonnosta yhä enemmän ihmisiin ja rakennuksiin. Luontoa on alettu kohdella varomattomasti – kuin emme olisikaan sen osa vaan luomakunnan kruunu. Suomessakin useat pyhät paikat ovat menettäneet pyhyytensä, jos pyhyyttä ajatellaan koskemattomuutena: monilla pyhiksi nimetyillä paikoilla on tehty avohakkuita tai niiden läpi on vedetty voimalinja. Tällaista peukalointia ei olisi ennen muinoin katsottu hyvällä.

Pyhyys liitetään usein kallioihin ja kiviin, pysyväksi miellettyyn. Suomessa on yhä sananparret ”luottaa kuin kallioon” ja ”olla vuorenvarma”. Sanonnat todistavat, että kivet ja kalliot ovat olleet ikuisuuden symboleja, ne ovat sopineet pyhyyden kannattelijoiksi. Edelleen saatamme todeta, että luotamme johonkin kuin kallioon, vaikka kallioissa ei ole enää mitään varmaa: kaupunkien ja valtateiden rakennusaineiksi louhitaan Suomessa vuosittain 100 miljoonaa tonnia kiviaineksia, 100 miljoonaa tonnia ikuisuutta jalkojemme alta.

Myös metsään on vanhastaan liitetty pyhyyttä: metsästä pyydettiin saalista, ei vaadittu. Metsästä haettiin poltto- ja rakennuspuuta, marjoja ja sieniä. Metsää käytettiin, mutta samalla sitä pelättiin ja kunnioitettiin, tarvittaessa lepyteltiinkin, sillä metsässä uskottiin asuvan olentoja, jotka loukattuina voisivat aiheuttaa ihmisille harmia. Kunnioitus ja pelko takasivat sen, että metsä säilyi: ihminen ei uskaltanut tehdä siellä mitä sattuu.

Nykyään harva enää ajattelee, että metsässä olisi vaikutusvaltaisia haltioita, joiden suopeudesta tulisi pitää huolta. Meidän ei myöskään tarvitse väkisin alkaa taas uskoa sellaisiin. Ajattelen silti, että metsää on syytä hieman pelätä: esimerkiksi suomalaisessa metsässä elää 20 000 eri eliölajia, valtava ekologinen verkosto. Luonnon monimuotoisuus on elinehto myös ihmiselle, ja siksi metsän kunnioittaminen ja pelkääminen on edelleen ajankohtaista. Varovaisuuteen on syytä, sillä jos vahingoitamme metsää, seuraukset ovat arvaamattomat: luonnonkirjon väheneminen voi johtaa vaikkapa siihen, ettei enää ole pölyttäjähyönteisiä huolehtimassa viljelykasviemme kypsymisestä, tai erilaiset taudit voivat alkaa levitä arvaamattomasti, kuten on nähty.

Elämämme on turvallisempaa, jos pidämme pyhinä metsiä, soita, jäätiköitä, vuoria, merta, järviä – tai muuten vain jätämme kajoamatta niihin aina kun mahdollista. Kulttuurirahaston ja e2:n tutkimukseen vastanneista 44 prosenttia piti luontoa pyhänä. Jos prosentti kohoaa sataan, ihmiskunnalla ei ole hätää, sillä pyhitettyä luontoa tuskin kukaan haluaa turmella.

Haluan vielä lopuksi jakaa kanssanne erään pyhyyden kokemuksen. Olen nuoresta asti ollut kiinnostunut jokihelmisimpukoista, lajista, joka on syntynyt maapallolla 100 miljoonaa vuotta sitten, liitukaudella. Viimeisten sadan vuoden aikana jokihelmisimpukat ovat joutuneet ahdinkoon, kun ihmiset ovat ruopanneet ja padonneet simpukoiden kotijokia ja johtaneet virtoihin sameita valumavesiä maa- ja metsätaloudesta.

Ihmislajin edustajana koen erittäin noloksi sen, että olemme aiheuttaneet vakavia ongelmia jokihelmisimpukalle, joka kuorensa suojassa on selviytynyt aiemmin kaikesta: myös asteroidi-iskusta, joka tappoi dinosaurukset sukupuuttoon. Jokihelmisimpukan uhanalaisuus kuvastaa ihmiskunnan vaikutusvaltaa tavalla, joka ei meitä mairittele.

Päätin kirjoittaa kirjan, jossa eräänä päähenkilönä on jokihelmisimpukka. Kirjan nimeksi tuli Margarita: se viittaa jokihelmisimpukan tieteelliseen nimeen ja kirjan ihmispäähenkilöön.

Kotikunnassani Hämeenkyrössä virtaa joki, jossa jokihelmisimpukoita vielä elää. Kanta on tällä erää katoamassa: simpukoita on yhä 10 000, mutta kaikki ovat yli 80-vuotiaita, sillä nuoret yksilöt eivät selviä likaantuneessa joessa.

Olen pyrkinyt siihen, etten millään tavoin häiritsisi jokihelmisimpukoita: kiinnostuksestani huolimatta en vuosikausiin lähestynyt joen vesirajaa siten, että olisin pystynyt näkemään simpukoita. Margaritaa kirjoittaessani tunsin kuitenkin, että on välttämätöntä joskus nähdä, millainen jokihelmisimpukka on. Kun Hämeenkyröön tuli kaksi simpukkatutkijaa, lyöttäydyin heidän seuraansa ja pääsin simpukoiden mittausoperaation ajan tarkkailemaan eläimiä ja niiden käyttäytymistä. Kokemus antoi tietoa, joka välittyi romaaniin monin tavoin. Mittauksen jälkeen simpukat päästettiin takaisin jokeen.

Tutkimuksen jälkeen viivyimme joella vielä hetken. Mietin, pystyisinkö näkemään simpukan luonnollisessa ympäristössään. Asetuin vesikivelle ja tuijotin syvyyksiin. Kirjoitin tästä kokemuksesta myöhemmin romaaniini. Kohtauksessa päähenkilö Senni on saapunut Helsingistä takaisin kotiseudulleen ja koettaa nähdä jokihelmisimpukat virran uumenissa. Metsänhakkuut ovat edenneet joelle asti, mutta vielä on mahdollista, että simpukat ovat selviytyneet:

Polvistun kivelle ja tuijotan vettä.

Vähitellen alan hahmottaa sen luonnon.

Joki pulppuaa ja kuplii, mutta sen pinta muuntelee. Hetkittäin hurjimmatkin viirut ja pyörteet asettuvat, kuin virta avaisi pienen ikkunan sisimpäänsä.

Otan tukea kiven reunasta ja kumarrun joen puoleen. Kylmiä pisaroita lentää kasvoille. Katson pintaa, katson sen läpi, ja viimein verho väistyy.

Näen mustat, pyöreät pohjakivet ja niiden välissä yhden erilaisen. Se on soikea ja uurteinen, sen kärki työntyy suoraan ylöspäin ja päättyy kapeaan rakoon. Juuri ennen kuin joki sulkee ikkunansa, kuorten välissä pilkahtaa vaaleaa.

Simpukka katoaa näkyvistä. Sumea vesi huuhtoo koskikiven kylkiä. Metsä hengittää ympärilläni, vaikka puita ei enää ole.

Minäkin näin simpukan. Näin sen, kun virta hetkeksi avasi ikkunan pohjaan asti. Kivellä kyyhöttäessäni tunsin kuin katsoisin aikaikkunan läpi liitukaudelle, jokihelmisimpukoiden elämän alkutaipaleelle. Olin jonkin itseäni paljon suuremman, luonnonhistorian, äärellä. Pieni joki ja simpukat olivat edessäni mutta samaan aikaan koin niiden olevan yhtä kaukana kuin lapsuuteni Pyhätunturin.

Vaikka olen kirjoittanut romaanin jokihelmisimpukoista, en vieläkään tunne niitä. Olen hyvilläni siitä, että ihminen ei koskaan tiedä maailmasta kaikkea. Pyhyys ei katoa.