Hyvät kuulijat,

luen alkuun otteen esikoisromaanistani Kultarinta. Tässä kohtauksessa kirjoitetaan kirjettä.

Hyvä vai parahin? Puistattavaa. Rakastakin käytetään, mutta minun kielelleni se ei taivu, ja vaikka taipuisikin, vastaanottaja vaivaantuisi tai kokisi pakokauhua. Kirjoitan kirjepaperin yläkulmaan päivämäärän ja sen alle Lidian nimen. Neuvoton kynä liikahtaa ja piirtää nimen perään lopulta pelkän pilkun. Pelosta ja toivosta käyränä se odottaa tietoa sanasta, joksi sen tulee varttua.

Päähenkilö Erik lähestyy kirjeitse Lidiaa, nuorta naista, johon on rakastunut. Ja koska yksipuolinen rakastuminen on ihmiselämän karuimpia kohtaloita, Erik toivoo olevansa riittävän kiinnostava, jotta Lidia voisi rakastua häneen. Luonteeltaan Erik on hieman varautunut – sellainen, joka keksii parhaat repliikit sitten, kun tilanne on jo ohi.

Niinpä Erik päättää kirjoittaa Lidialle kirjeen voidakseen tuoda julki syvimmät tuntonsa. Kuten kaikki ihmiset, joiden on luontevampaa kirjoittaa kuin puhua ääneen, myös Erik pohtii tarkoin jokaista sanaa, jopa jokaista pilkkua – mitä ne kertovat hänestä lukijalle, miten ne tulkitaan toisessa tajunnassa. Emme koskaan voi aivan täsmällisesti ennakoida, millaisia viestejä sanat ja välimerkit toiselle ihmiselle välittävät, ja siksi ne on piirrettävä paperille harkiten.

Minun oli helppoa kirjoittaa Erikistä, joka äheltää sanavalintojen ja pilkkujen kanssa. Kun kirjoitan romaania, yhteen virkkeeseen saattaa kulua liki tunti. On tärkeää miettiä, miten asian ilmaisee – sitä tärkeämpää, mitä enemmän tekstiltä toivoo.

Erik toivoo saavuttavansa kirjeellään rakkauden: hän toivoo, että hänen sanansa kohtaisivat Lidian ajatukset ja liikauttaisivat myös tämän sisintä, siirtyisivät visuaalisesta aistimuksesta ymmärrykseen ja tunnetasolle, lopulta jopa toimintaan. Tämä on kirjoittavan ihmisen perusongelma: kirjoittaja, ja varsinkin kirjailija, saattaa luottaa sanojen voimaan kohtuuttoman paljon. Ei Erikkään lopulta kauniilla sanoilla saavuttanut tavoitettaan, tarvittiin tekoja, uhkarohkeitakin tempauksia kaukana papereista ja kynistä.

Silti haluan uskoa, että kirjoittaminen muuttaa maailmaa – että sanat ovat jo tekoja, eivät pelkkää käsitepallottelua. Sanatkin voivat olla uhkarohkeita tempauksia, ja siksi ne luovat toivoa.

Maailmassa on ongelmia, mutta ongelmia onneksi myös koetetaan korjata. On poliitikkoja ja aktivisteja, lobbareita ja mielenosoittajia, viranomaisia – ja kirjailijoita. Muista kirjailijoista en tiedä, mutta itse kirjoitan siksi, etten vaipuisi toivottomuuteen. Kun teini-ikäisenä huolestuin maailman tilasta, aloin kirjoittaa novelleja, joissa oikeus, totuus, luonnonsuojelijat ja muut hyvikset voittavat – toisin kuin tosielämässä. Kirjoittamalla pystyin luomaan loppuratkaisun, joka kantoi yli todellisuuden epäonnistumisten.

Kirjoittamalla on mahdollista luoda vaihtoehtoisia maailmoja, tarinoita, jotka parhaimmillaan tuntuvat melkein yhtä tosilta kuin oikeakin maailma. Ihmisaivoja on helppo huijata. Esimerkiksi hymyilyä on tutkittu paljon. On osoitettu, että hymy vapauttaa aivoissa dopamiinia ja serotoniinia: mieliala kohoaa, stressi vähenee ja immuunijärjestelmä paranee, vaikka hymy olisi ollut väkisin väännetty.

Ei ole hullua olettaa, että kun kirjoittaa tai lukee kertomusta, jossa asiat kääntyvät parhain päin, on helpompi ylläpitää elämässään toivoa kuin viettämällä aikaa pelkässä reaalimaailmassa. Olisi kiinnostavaa tutkia, miten ihmisen mieleen ja toimintaan vaikuttaa se, lukeeko hän romaanin, jonka loppu on onnellinen, avoin vai onneton. Tuloksesta ei kuitenkaan voitaisi päätellä, millaisia kirjoja kirjailijoiden tulisi kansanterveyden nimissä kirjoittaa. Kirjailijan tehtävä ei ole palvella vain kansanterveyttä vaan myös synnyttää hämmennystä, uusia ajatuksia ja toimintatarmoa. Toisaalta sellainen aktivointi varmasti parantaa kansanterveyttäkin.

Romaani voi sanoa todellisuudelle ”ähäkutti” ja muuttaa maailman fiktion puolella paremmaksi. Tätä kautta se saattaa myös lisätä lukijan optimismia. Mutta mihin kaikkeen muuhun romaani pystyy? Ainakin se voi täyttää hyvin yksityiskohtaisia toiveita, vaikkapa viedä sekä kirjoittajan että lukijan maailman ääriin.

Kun suunnittelin toista romaaniani Kivitaskua, ajattelin, että minun on matkustettava Saimaan kanavan halki Lappeenrannasta Viipuriin pystyäkseni kirjoittamaan kirjan, jossa kuvataan Saimaan kanavaa. Varmaan matka olisi ollut kiinnostava, mutta en tehnyt sitä. Suunnittelin matkaa, otin selvää Saimaan kanavasta, perehdyin kaikkeen huolella – ja lopulta huomasin tietäväni riittävästi eikä minun tarvitsekaan matkustaa minnekään vaan ryhdyttävä kirjoittamaan. Kun Kivitasku oli jo pitkälti kirjoitettu, kävin sentään Itä-Suomessa tutkimassa Saimaan rantakasvillisuutta, mutta ei sekään olisi ollut romaanin kannalta välttämätöntä.

Matkustelen vähän, ulkomailla tuskin lainkaan. Tämä ei ole korona-ajan ilmiö vaan pysyvä tila. Alun perin syynä oli se, etten luonnonsuojelullisista syistä halunnut matkustaa lentokoneella. Myöhemmin olen myöntänyt itselleni, etten myöskään ole kovin kestävä reissaaja: ylikuormitun hienoistakin kokemuksista, tarvitsen runsaasti omaa rauhaa, haluan tietää milloin saan taas ruokaa ja mihin pääsen nukkumaan. Olen soimannut näitä ominaisuuksiani, sillä aina korostetaan, miten paljon matkustaminen opettaa, suhteellisuudentaju kasvaa, ihmisestä tulee rennompi, sosiaalisempi, rohkeampi, kaikin tavoin parempi…

Kirjallisuus on pelastanut minut ja muut kotopuolessa viihtyvät, sillä kirjallisuus tarjoaa keinon oppia samat asiat kuin matkustaminen, siinä määrin kuin on tarpeellista. Kirjallisuus pitää matkustamisen mahdollisena sittenkin, kun ekokriisi tulevaisuudessa nostaa kaukomatkojen hinnat tavoittamattomiin. Tähän varaudutaan jo: Suomessakin on projekti LitAdvisor, joka haastaa vaihtamaan lomalentomatkan lukumatkaan. Projektin mukaan lukumatkailu voi avartaa maailmankuvaa vähintään yhtä paljon kuin perinteinen matkailu.

Romaani on keino toteuttaa toiveet, joita syystä tai toisesta on liian työlästä toteuttaa todellisuudessa. Tämä pätee sekä kirjailijaan että lukijaan.

Kirjailija pystyy romaanin avulla toteuttamaan hyvin yksilöllisiä toiveita. Romaanihenkilöille voi kirjoittaa kaikkea, mitä olisi halunnut itselleen. Romaanihenkilö voi saada lapsen, vaikka kirjailija ei itse voisi. Romaanihenkilö voi löytää juuri sellaisen rakastetun, josta kirjailija on haaveillut. Romaanihenkilö voi oppia voltin, vaikka kirjailija ei olisi oppinut. Missään muussa ammatissa ei voi tehdä mitä tahtoo, mutta kirjailija voi. Ja kirjailija voi toteuttaa romaaneissa henkilökohtaisia toiveitaan niin paljon kuin jaksaa, sillä aina pysyy suojassa: kukaan ei voi todentaa, mikä fiktion yksityiskohta edustaa kirjailijan omia mieltymyksiä, mikä taas on täysin kuviteltua.

Ilahduttavaa on sekin, että jos kirjailija toteuttaa romaanissa omia haaveitaan, ei se edes ole itsekästä. Sekä kirjailijat että lukijat ovat ihmisiä, joten hyvin todennäköistä on, että moni pystyy samaistumaan kirjailijan toiveisiin ja kokee romaania lukiessaan saman täyttymyksen kuin kirjailija koki kirjoittaessaan.

Romaani, tai kaunokirjallisuus ylipäätään, on niin vankkumaton väline toteuttaa toiveita, että uskallan väittää sitä maailman parhaaksi keksinnöksi. Niin kauan kuin pystymme hivuttamaan toiveitamme kohti todellisuutta, meillä on toivoa, sillä meistä tulee toiveikkaampia, luottavaisempia, sinnikkäämpiä – näemme mielessämme vision siitä, millainen maailma voisi olla, ja ryhdymme toimimaan sen eteen. Ehkä.

Kirjoitan romaaneja, koska haluan nähdä asioiden muuttuvan myös todellisessa maailmassa. On hyvin epävarmaa, millaisia muutoksia fiktio voi edistää ja kuinka nopeasti. Riittävänkö nopeasti? Elämme aikaa, jossa välittömät korjausliikkeet olisivat tarpeen. Ei kuitenkaan pidä väheksyä fiktion voimaa. Omasta kokemuksestani lukijana tiedän, että parhaimmillaan romaani vaikuttaa maailmankuvaan.

Romaani pakottaa katsomaan tarkemmin, kannustaa taistelemaan sen puolesta, minkä lukija kokee oikeaksi. Hyvä romaani ei paasaa eikä usuta mutta näyttää asiat siten, ettei lukija enää pidä maailman muuttamista mahdottomana vaan mielenkiintoisena. Tarinoiden maalaama toivo ei jää vain fiktiiviseen maailmaan.

Olen kirjoittanut romaaneja, joissa on suuria metsiä. Osa niistä kaadetaan, mutta osa säästyy hakkuilta. Romaaneissani käy aika usein niin, että kauas toisistaan joutuneet löytävät toisensa, vankeja vapautetaan, miljardeja vuosia vanha kallio saattaa pelastua louhinnalta. Romaanit ovat täyttäneet monta toivettani jo kirjoittamisvaiheessa, mutta eniten olen saanut toivoa, kun niitä on luettu. Toisin kuin luulin, kirjojeni perusteemat, kuten luonnonsuojelu, syrjäänvetäytyvät päähenkilöt ja pasifismi, eivät kiinnostakaan vain marginaalisen pientä ihmisryhmää vaan lukuisia suomalaisia.

Romaanien julkaiseminen on tehnyt minusta optimistisemman ihmisen, sillä olen oivaltanut, että monet muutkin ovat huolissaan samoista asioista kuin minä. Ja lukijoiden ansiosta pystyin vaikuttamaan tapahtumien kulkuun myös todellisessa maailmassa: esikoisromaanini tekijänpalkkioilla sain ostettua yhteensä 14 hehtaaria metsää, kolmessa eri osassa. Alueet on nyt suojeltu pysyvästi, ja minulle ne edustavat kirjallisuuden ekologista jalanjälkeä. Ihmisen kajoamaton aarniometsä on maailma alkuperäisimmillään, täynnä mahdollisuuksia, valintoja, ratkaisuja, uusia alkuja ja toivoa – aarniometsä on tarina itsessään.

Esikoisromaanini päähenkilö Erik sai omakseen ja menetti rakastettunsa Lidian, mutta vuosikymmeniä myöhemmin hän löytää kauan kadoksissa olleen läheisensä. Minusta on ihanaa kirjoittaa löytämisistä, siitä, miten pitkä taival on päättynyt ja uusi alkamassa. Vielä lainaus Kultarinnasta:

Tyttö nojaa runkoon muutaman metrin päässä. Hän on pieni, villapaita suuri, työhousut paksut ja kuluneet, saappaat lähes puhki. Hän rutistaa kädessään nuhjuista lippalakkia ja sysää otsalta hiuksia, jotka valahtavat heti takaisin.

                   Erik putoaa avaruuden toiseen ääreen, havahtuu siellä ja huomaa istuvansa polvillaan sammalella. Tyttö katsoo. Ääriviivat sumenevat. Erik räpäyttää silmiään, utu vierähtää poskille. Tyttö on vieläkin siinä. Erik pyyhkäisee kämmenselällä kasvojaan ja yrittää nousta, mutta sammal on syvää ja raskasta kuin suolammen vesi.

                   Hänen ei kuitenkaan tarvitse tehdä enää mitään. Tyttö ottaa viimeiset askelet hänen puolestaan.

Kuka tietää, mitä aamu tuo tullessaan? Uusia ongelmia, uusia pelkoja? Romaani on paras väline paitsi luoda toivoa, myös ylläpitää sitä, sillä romaanin voi lopettaa silloin, kun kaikki on kohdallaan.

Saman tunteen voi todellisuudessa tavoittaa välillä iltaisin, kun valo venyy ja kurottuu melkein fiktioon asti. Syntyy illuusio illan jatkumisesta loputtomiin, vailla huolta seuraavan päivän ankarasta auringonpaisteesta. Toivo jää ulottuville, kuten romaanin viimeisellä sivulla.