Tutustuin kalastaja Pentti Linkolaan nuorena luonnonsuojelijana vuonna 2000. Muutama vuosi myöhemmin päädyin Pentin perustaman Luonnonperintösäätiön hallitukseen, ja teimme yhdessä paljon metsäretkiä. Kävin usein myös kylässä Pentin luona ja kyselin hänen elämästään. Vuonna 2013 haaveilin jopa hänen elämäkertansa kirjoittamisesta, ja teoksen nimenkin jo keksin: Vain lintuja rakastanut (Kevät toi muurarin -laulusta Pentin itse mukailema säe). Elämäkerran kirjoitti kuitenkin toimittaja Riitta Kylänpää, jonka ansiokas teos Pentti Linkola - Ihminen ja legenda ilmestyi vuonna 2017.

Vuosien mittaan vein muutaman kerran Penttiä tapaamaan myös Aamulehden toimittajan Matti Kuuselan, joka kirjoitti kohtaamisista juttuja lehteen. Pentin siirryttyä ajasta ikuisuuteen Matti alkoi vähitellen pohtia, että Pentistä voisi kirjoittaa elämäkertanäytelmän. Hän pyysi työhön avuksi minua. 

Matti esitteli näytelmäidean Pentin viimeisen kotipitäjän, Valkeakosken, kaupunginteatterin johtajalle Minna Kankaalle. Minna innostui, ja kirjoitimme näytelmän vuonna 2024. Käsikirjoituksemme julkaisi kirjana Warelia vuonna 2025. Teosta myydään Tyrvään Prykin verkkokaupassa ja hyvin varustelluissa kirjakaupoissa.

Vain lintuja rakastanut -näytelmää esitetään Valkeakosken kaupunginteatterissa 17.10.-20.12.2025.

Hyvät ihmiset,

sain puhelun kesken juoksulenkin. Olin juuri ylittänyt pienen virran, yhden niistä harvoista, joissa jokihelmisimpukoita vielä elää. Vaikka olen kirjailija, en osaa kuvitella sopivampaa hetkeä kuulla uutista, että Margarita-romaanini on voittanut Finlandia-palkinnon.

Kiitän lämpimästi Suomen Kirjasäätiötä, esiraatia, kapellimestari Hannu Lintua ja kustantajaani Gummerusta siitä, että olen saanut elämääni tämän suuren ilon!

Olen omistanut Margaritan maan ja veden hiljaisille – niille, jotka yhteiskunnassa ja ekokriisissä ovat vaarassa jäädä jalkoihin. Koen Finlandia-palkinnon osoittavan, että maailmassa on yhä tilaa monimuotoisuudelle eli ihmisluonteiden ja luonnon kirjolle.

Margaritan ihmispäähenkilöt ovat tarkkailijaluonteita, toisenlaisia kuin nykypäivän ihanneihminen, joka on loistaa ideariihissä ja tiimityössä. Kun aika koittaa, Senni, Mikko ja Antti ottavat kuitenkin kohtalonsa omiin käsiinsä. Kuorensa suojassa he ovat saaneet kasvaa kyllin vahvoiksi.

Romaanissa seurataan myös jokihelmisimpukan taivalta. Jokihelmisimpukka on ihmeellinen otus, laji, joka on elänyt maapallolla 100 miljoonaa vuotta. Tämä evoluution supersankari symboloi minulle sitä, että hiljaisuudessa on voimaa. Ketään ei saa pakottaa ulos kuorestaan, sillä todistettavasti kuori voi olla elintärkeä. Kuori pelasti jokihelmisimpukat jopa asteroidi-iskulta, joka koitui kaikkien isojen ja äänekkäiden, siis dinosaurusten, tuhoksi.

Toivon ihmisille iästä riippumatta rohkeutta pysyä kuoressa, jos siltä tuntuu. Se kannattaa. Lapsena ja nuorena sain kuulla, että olisi syytä puhua enemmän. Kesti kauan ennen kuin ymmärsin, että osaan ja haluan ilmaista tärkeimmät asiat ennemmin kirjoittamalla. Nyt, vuosia myöhemmin, Finlandia-palkinto antaa minulle kuin lopullisen luvan jatkaa valitsemallani tiellä. Kirjoitettu tarina tavoittaa toisia tajuntoja siinä missä ääneen lausutut sanatkin, jopa paremmin, sillä lukijalle jää aikaa kohdata sanojen välittämä viesti omassa hiljaisuudessaan.

Ajattelen, että minun ja Margaritan lisäksi vuoden 2020 Finlandia-palkinto on myönnetty myös simpukoille, linnuille, sammalille, kääville ja suopursuille, metsän suurelle kansalle, luonnon monimuotoisuudelle, joka on ihmiskunnan suojakuori arvaamatonta tulevaisuutta vastaan.

Me olemme laji muiden joukossa, emme muiden yläpuolella, ja hyvä niin. Maapallon luonto on sinfonia, jota ihminen ei sävellä, mutta johon liitämme oman äänemme. Tuotammeko pelkkiä riitasointuja vai soljuvan lisän sävelten virtaan? Kauanko sinfonia vielä soi? Vastaukset riippuvat siitä, hyväksymmekö sen, että luonto on aina meitä edellä - etuilu ei kannata. Kuten päähenkilöni Antti toteaa: ”Metsä tohisee maaperästä latvaneulasiin. Minä en ylivoimaani ikävöi. Astun hämärään yhtenä eläimistä.”

Lopuksi toivotan vielä onnea jokihelmisimpukoille. Laji rauhoitettiin Suomessa ensimmäisenä selkärangattomana lajina lähes päivälleen 65 vuotta sitten. Olkaamme siitä ylpeitä!

Neljäs romaanini Mirabilis ilmestyi 1. syyskuuta 2024. Romaanin juonensäikeet ovat kertyneet neljällä vuosikymmenellä, sillä aloin suunnitella tarinaa 1990-luvun puolivälissä. Vaikka itse kuljeksin lähinnä kotomaan kamaralla ja nykypäivässä, lapsesta asti olen ajatusten tasolla mieluusti seikkaillut maailman ja ajan eri kolkissa. Mirabiliksen kirjoittaminen tarjosi tähän hyvin tilaisuuksia: kirjan henkilöiden ja juonenkäänteiden mukana olen päässyt aavoille merille, oudoille saarille ja Venäjän syrjäisiin kolkkiin - ja menneisyyteen, sillä tarina alkaa vuodesta 1865 ja päätyy 1930-luvulle.

Mirabiliksen päähenkilöt ovat taitovoimistelija Ella Juurela ja tiedemies Leonhard Stejneger. Hän on romaanieni päähenkilöistä ensimmäinen, joka on ollut olemassa myös todellisuudessa.

Mirabilis on latinaa ja tarkoittaa ihmeellistä. Teoksen ytimessä "kamppailevat" kaksi ajatusmallia, jotka voidaan kiteyttää näihin virkkeisiin: 

Vain tähän asti, ja tämä tieto on varma, ulottuu maailma. (Tacitus, teoksesta Germania.)

Maailma ei kaipaa vain selityksiä vaan myös jotain ihmeellistä. (Leonhard-päähenkilön lausahdus Mirabiliksessa.)

Lisää teoksesta Gummeruksen sivuilla.