kummakivi

Kuva: Marko Ojala

Margarita18954Kun helmenpyytäjä avaa simpukan, se kuolee. Kun ihmisen kuoreen kajotaan, seuraukset voivat olla yhtä tuhoisat.

Kolmas romaanini Margarita voitti kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2020. Valitsijana toimi kapellimestari Hannu Lintu. Hän perusteli valintansa kirjeessä. Palkitsemistilaisuudessa 25.11.2020 pidin puheen, jossa nostin esiin introvertit ihmiset ja luonnon monimuotoisuuden, suojakuoremme arvaamatonta tulevaisuutta vastaan.

Margarita sijoittuu 1940-50-luvun Suomeen, sota-aikaan ja jälleenrakennuksen vuosiin. Tuolloin metsiin ja ihmisiin kohdistettiin vaatimuksia, joilla tavoiteltiin hyvää - mutta jotka inhimillisestä ja ekologisesta näkökulmasta ylittivät kohtuuden rajat. Margarita kertoo siitä, mitä valtiollisen velvollisuuden täyttäminen voi yksilön kannalta tarkoittaa. Romaani havainnollistaa, millaisen hinnan maa - luonto - joutui maksamaan valtion menestystarinasta.

Margaritan päähenkilö Senni asuu Kankariston kauppalassa ja työskentelee maankuulussa kylpylässä hierojana, kuten hänen isänsäkin aikoinaan. Kertojanäänen saavat myös kaksi muuta ihmistä: Mikko, sotamies joka pysyy asemapaikallaan, vaikka pelkää viimeisen taistelun lähestyvän, ja Antti, metsänhoitaja joka päättää, mikä alue hakataan ja mikä säästetään. Kukin heistä noudattaa annettuja määräyksiä, ja sen jälkeen kaikki on toisin.

Kuten todellisessa maailmassa, romaanissakaan ihmiset eivät asu planeetalla yksin vaan yhtenä miljoonista eliölajeista. Haluan kirjoissani tarkastella elämää myös muiden lajien kannalta, sillä toiset näkökulmat ovat vähintään yhtä olennaisia kuin ihmisen.

Esikoisromaanissani Kultarinnassa (2014) karhu esiintyi paitsi luonnonvaraisena eläimenä (eli omana itsenään), myös symbolisessa roolissa. Margaritassa samantapaiseen asemaan nousee laji, joka on elänyt maapallolla dinosaurusten ajoista lähtien mutta joutunut viime vuosisatoina ahdinkoon ihmistoiminnan takia. Jokihelmisimpukka (Margaritana margaritifera) on romaanin päähenkilö siinä missä Senni, Mikko ja Anttikin, vaikka se ei ääneen yhtä paljon pääsekään. Simpukan "sanojen" kirjoittaminen oli hieno tutkimusmatka. Emme tiedä simpukoiden sisäisestä maailmasta juuri mitään, mutta kirjailijan etuoikeus on ottaa selville ja kuvitella loput.

Margarita julkaistiin 26.8.2020. Kirjan esittely kustantajan sivuilla.

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon lisäksi Margarita voitti helmikuussa 2021 myös Blogistanian Finlandia -palkinnon. Blogistanian Finlandia myönnetään vuosittain kirjalle, jonka kirjabloggaajat ja -grammaajat ovat äänestäneet edellisvuoden parhaaksi. Huhtikuussa 2021 Margaritalle myönnettiin Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto.

Kirjailijahaastatteluja:

- Keskustelu Margaritasta kirjallisuustoimittaja Seppo Puttosen kanssa Kirjastokaistalla (26.5.2020) ja Keravan kirjastossa (15.10.2020).

- Keskustelu Margaritasta säveltäjä Kalevi Ahon, kriitikko Vesa Rantaman ja kulttuuritoimittaja Siskotuulikki Toijosen kanssa Kansan Uutisten kirjallisuuspiirissä (14.11.2020).

- Kirjailijahaastattelu Margaritasta ja Annista kirjailijana. Haastattelijana Korpi, kuvattu pääkirjasto Metson Studiossa Tampereella 8.4.2021.

 

Tiedotteita:

- Margaritasta Finlandia-palkintoehdokas v. 2020 (Gummeruksen tiedote 5.11.2020).

- Novel Margarita is nominated for the most prestigious literary award of the year 2020, Finlandia Prize (Helsinki Literary Agency, November 5, 2020).

- Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto Anni Kytömäen Margaritalle (Gummeruksen tiedote 25.11.2020)

- Two HLA Titles win Finlandia Prize (Helsinki Literary Agency, November 25, 2020)

 

 

 

 

 

Kiitos vuoden 2019 metsäkonsertteihin osallistuneille Virolahdella, Sipoossa, Kangasalla, Kouvolassa ja Oulussa! Jatkamme projektia sopivalla hetkellä. 

Kuva: Emil Bobyrev

Metsäkonserttien taustaa

Sananjalka ja tuulen sävel -metsäkonserttisarja on kirjailija Anni Kytömäen ja viulisti Viola Räisäsen yhteinen projekti.

Ajatus yhteistyöstä virisi, kun mietimme, miten metsien merkitystä voitaisiin tuoda esiin taiteen keinoin. Koska musiikki, kirjallisuus ja luonnossa liikkuminen ovat meille molemmille tärkeitä, päätimme toteuttaa tapahtumasarjan, jossa nämä elementit yhdistyvät. Annin esikoisromaani Kultarinta antaa metsäkonserteille tarinallisen sisällön, musiikki kumpuaa klassisesta perinteestä ja metsät eri puolilla Suomea tarjoavat konkreettisen ympäristön, jossa kulkea.

Ensimmäiset metsäkonsertit järjestettiin elokuussa 2018 Kouvolassa Arboretum Mustilassa, Sastamalassa Otamuksen luontopolulla ja Ylöjärvellä Pikku-Ahveniston luontopolulla. Sarja jatkui elokuussa 2019 niinikään Arboretum Mustilassa sekä Oulun Sanginjoen metsässä. 

Sananjalka ja tuulen sävel -konsertit ovat koonneet ilahduttavan runsaslukuiset yleisöt. Olemme saaneet johdattaa yhteensä jo sadat ihmiset metsän siimekseen esityksemme pariin. Yksittäiseen konserttiin voidaan ottaa paikasta riippuen 20-40 ihmistä, sillä kapeimmilla poluilla suuri joukko ei mahdu kulkemaan - ja luonnollisesti maastoa on varjeltava liialliselta tallaamiselta. 

Metsäkonsertissa yleisö kiertää oppaan johdolla luontopolun rauhalliseen tahtiin. Matkan varrella kuullaan Kultarinta-romaanin pohjalta muovattu itsenäinen sanataideteos sekä tunnelmaan sopivaa klassista viulumusiikkia. Kävelykierroksen jälkeen kerromme yleisölle konserttisarjan taustasta ja omasta metsäsuhteestamme.

Sananjalka ja tuulen sävel -tapahtumien konserttiohjelman myynnistä saatu tuotto on molempina vuosina lahjoitettu Suomen luonnonsuojeluliiton metsätoimintaan ja Luonnonperintösäätiölle. Näin konserttiretkistä ei jää pelkkiä aineettomia muistoja vaan myös pieniä lisämerkintöjä Suomen suojeltujen metsien kartalle. Kiitämme Suomen Luonnonsuojelun Säätiötä ja Ilmari Räsäsen säätiötä metsäkonserttien tukemisesta!


Tunnelmia Otamuksen metsäkonsertista 25. elokuuta 2018 (Aamulehti).

Metsäkonsertin voi myös tilata sopiviin kohteisiin. Jos kiinnostuit, ota yhteyttä sähköpostitse, niin neuvotellaan asiasta: metsakonsertti(a)gmail.com

Kuva: Emil Bobyrev

Kirjoitettu elokuussa 2017 Hämeenlinnan Kaupunkiuutiset -lehteä varten.

Kun esikoisromaanini Kultarinta julkaistiin vuonna 2014, pelkäsin että olin tehnyt virheen, josta monesti olin kuullut: ladannut ensimmäiseen romaaniin kaikki itseäni kiinnostaneet aiheet ja elämänvartiset oivallukset. Keksisinkö enää mitään uutta?

Kun kirjoitin toista romaaniani Kivitaskua, uskoin teoksen olevan henkilöhistoriani kannalta hyvinkin ”akuutti”. Siinä missä Kultarinta luotasi lapsuuteni ja nuoruuteni ajatusmaailmaa, Kivitasku kertoo asioista, jotka ovat koskettaneet minua viime vuosina.

Kivitasku ilmestyi kesällä 2017. Viikkojen mittaan olen helpottuneena huomannut, että esikoisromaani ei syönytkään koko menneisyyttäni. Vastatessani kysymyksiin, mistä olen keksinyt Kivitaskuun sen ja sen juonenkäänteen, olen löytänyt yhteyksiä kaukaisiinkin muistoihin.

Kivitasku sai alkusäikeen vuonna 1985, kun äiti luki minulle Marjatta Kurenniemen satua Karolus ja kivet. Sadussa kivet näyttävät samalta kuin reaalimaailmassa, mutta vähitellen käy ilmi, että niillä on oma tahto ja kyky liikkua.

Kivitaskun juuria on myös 1990-luvulla, kun luin Pääsiäissaarten arvoituksellisista kivipatsaista ja kiinnostuin äänettömistä järkäleistä entistä enemmän. 2000-luvulla minua kiehtoivat erilaiset katoamiset ja pakomatkat, ja niin ne kiehtovat Kivitaskunkin päähenkilöitä.             

Tärkeimmät juonteet Kivitaskuun sain kuitenkin Astuvansalmen kalliomaalauksilta kesällä 2011 ja Pietarista keväällä 2012.

Kalliomaalaukset ovat tuhansia vuosia vanhoja. Niitä on tehty vesistöjen rantajyrkänteille, maisemiin, jotka herättävät kunnioitusta myös nykyihmisissä. Astuvansalmen kalliolla minusta tuntui, että ymmärsin hetken esivanhempien mielenliikkeitä. Siinä missä paikka hätkähdytti minua, hätkähdytti se varmasti myös heitä. Vaikka kulttuuri kerrostaa aivoihimme moderneja sedimenttejä, pohjimmiltaan ihminen pysyy samana.

Retken jälkeen päätin, että haluan kirjoittaa kirjan, jossa menneiden ja nykyisten sukupolvien kohtalot limittyvät toisiinsa – siten, että lukija oivaltaa yhteydet, mutta päähenkilöt jäävät arvailujen varaan. Niinhän käy meillekin, kun tutkimme menneisyyttä. Lähteiden loppuessa mielikuvitus ottaa vallan.

Seuraava retkeni suuntautui Pietariin. Kävin Iisakinkirkossa, jota rakennettiin 1800-luvulla 40 vuoden ajan. Kirkkosalissa oli vitriini, jossa oli esillä kirkon puinen pienoismalli. Opas kertoi, että katedraalin rakennustyömaalla uurastaneelle maaorjalle oli aikoinaan luvattu, että jos hän valmistaa Iisakinkirkosta mahdollisimman tarkan pienoismallin, hän pääsee vapaaksi.

Maaorja ryhtyi työhön. Yksitoista vuotta myöhemmin pienoismalli oli valmis, ja hän sai lähteä omille teilleen.

Pietarin meluisilla kaduilla tallustaessani päätin, että sellaisesta sinnikkyydestä haluan kertoa: sinnikkyydestä, joka ylittää ajan rajat, johtotähdestä, joka kimmeltää läpi vuosien. Ihmisistä, joissa ajoittain häivähtää kivien kestävyys.