Kirjoitettu elokuussa 2017 Hämeenlinnan Kaupunkiuutiset -lehteä varten.

Kun esikoisromaanini Kultarinta julkaistiin vuonna 2014, pelkäsin että olin tehnyt virheen, josta monesti olin kuullut: ladannut ensimmäiseen romaaniin kaikki itseäni kiinnostaneet aiheet ja elämänvartiset oivallukset. Keksisinkö enää mitään uutta?

Kun kirjoitin toista romaaniani Kivitaskua, uskoin teoksen olevan henkilöhistoriani kannalta hyvinkin ”akuutti”. Siinä missä Kultarinta luotasi lapsuuteni ja nuoruuteni ajatusmaailmaa, Kivitasku kertoo asioista, jotka ovat koskettaneet minua viime vuosina.

Kivitasku ilmestyi kesällä 2017. Viikkojen mittaan olen helpottuneena huomannut, että esikoisromaani ei syönytkään koko menneisyyttäni. Vastatessani kysymyksiin, mistä olen keksinyt Kivitaskuun sen ja sen juonenkäänteen, olen löytänyt yhteyksiä kaukaisiinkin muistoihin.

Kivitasku sai alkusäikeen vuonna 1985, kun äiti luki minulle Marjatta Kurenniemen satua Karolus ja kivet. Sadussa kivet näyttävät samalta kuin reaalimaailmassa, mutta vähitellen käy ilmi, että niillä on oma tahto ja kyky liikkua.

Kivitaskun juuria on myös 1990-luvulla, kun luin Pääsiäissaarten arvoituksellisista kivipatsaista ja kiinnostuin äänettömistä järkäleistä entistä enemmän. 2000-luvulla minua kiehtoivat erilaiset katoamiset ja pakomatkat, ja niin ne kiehtovat Kivitaskunkin päähenkilöitä.             

Tärkeimmät juonteet Kivitaskuun sain kuitenkin Astuvansalmen kalliomaalauksilta kesällä 2011 ja Pietarista keväällä 2012.

Kalliomaalaukset ovat tuhansia vuosia vanhoja. Niitä on tehty vesistöjen rantajyrkänteille, maisemiin, jotka herättävät kunnioitusta myös nykyihmisissä. Astuvansalmen kalliolla minusta tuntui, että ymmärsin hetken esivanhempien mielenliikkeitä. Siinä missä paikka hätkähdytti minua, hätkähdytti se varmasti myös heitä. Vaikka kulttuuri kerrostaa aivoihimme moderneja sedimenttejä, pohjimmiltaan ihminen pysyy samana.

Retken jälkeen päätin, että haluan kirjoittaa kirjan, jossa menneiden ja nykyisten sukupolvien kohtalot limittyvät toisiinsa – siten, että lukija oivaltaa yhteydet, mutta päähenkilöt jäävät arvailujen varaan. Niinhän käy meillekin, kun tutkimme menneisyyttä. Lähteiden loppuessa mielikuvitus ottaa vallan.

Seuraava retkeni suuntautui Pietariin. Kävin Iisakinkirkossa, jota rakennettiin 1800-luvulla 40 vuoden ajan. Kirkkosalissa oli vitriini, jossa oli esillä kirkon puinen pienoismalli. Opas kertoi, että katedraalin rakennustyömaalla uurastaneelle maaorjalle oli aikoinaan luvattu, että jos hän valmistaa Iisakinkirkosta mahdollisimman tarkan pienoismallin, hän pääsee vapaaksi.

Maaorja ryhtyi työhön. Yksitoista vuotta myöhemmin pienoismalli oli valmis, ja hän sai lähteä omille teilleen.

Pietarin meluisilla kaduilla tallustaessani päätin, että sellaisesta sinnikkyydestä haluan kertoa: sinnikkyydestä, joka ylittää ajan rajat, johtotähdestä, joka kimmeltää läpi vuosien. Ihmisistä, joissa ajoittain häivähtää kivien kestävyys.

Palaute, esiintymistiedustelut ja muut yhteydenotot päätyvät minulle sujuvasti kustantajani kautta (ks. Gummeruksen yhteystiedot). Kirjailijavierailujani kirjastoihin ym. hoitaa Lukukeskus. Kevääksi ja kesäksi 2023 en valitettavasti voi lupautua enää uusiin esiintymisiin, koska keskityn uuden romaanin kirjoittamiseen.