Toimin kolumnistina Apu Luonto -lehdessä. Aiemmin olen kirjoittanut kolumneja Maaseudun Tulevaisuuden kuukausiliite Kantriin (2020-2021), Kalevalaisten Naisten Liiton jäsenlehti Pirtaan (2020), Lapsen Maailma -lehteen (2015-2019) ja Suomen Luonto -lehteen (2015-2018). Lisäksi kirjoitan satunnaisesti muille foorumeille. Ja vaikka olen kirjailija, joskus myös puhun. Alla muutama esimerkki kolumneistani ja puheistani.

Takapihan kautta maailmalle - kolumni nimby-ilmiöstä (Suomen Luonto 10/2017)

Välierän voitto kielipelissä - kolumni sanojen sukupuolistereotypioista (Lapsen Maailma 8.1.2018)

Kirjailijan ympäristövastuu - kolumni Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen sivuilla (tammikuu 2021)

Pyhiinvaellus - puhe Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikolla 2021

Fiktio toteuttaa toiveet - puhe Pentinkulman päivillä 2021

Kuvan keltanuijapistiäinen ei liity tapaukseen. Kuva: Marko Ojala

"Aamun valo vahvistui nevan mättäillä. Siellä täällä rahkasammalella lepäsi vielä viimevuotinen karpalo raukeana kuin divaanilla."

Vuonna 2016 ilmestyneestä Luontopäiväkirjastani on syksyllä 2022 julkaistu toinen, uudistettu painos. Kuvituksen on tehnyt Mari Tuominen. Luontopäiväkirjassa seurataan luonnon tapahtumia halki vuodenkierron Katin, fiktiivisen minäkertojan, kautta. Kirjassa on tilaa myös lukijan omille retkimuistoille ja havainnoille. Lisätietoja kirjasta Tapion Metsäkaupasta.

Pään sisältä parrasvaloihin – Kultarinnan taival teatteriin

Tekstin tiivistelmä julkaistiin Kokkolan kaupunginteatterin Kultarinta-näytelmän ohjelmalehtisessä v. 2016. 

Koetan jäljittää hetkeä, jolloin Kultarinta sai alkunsa. Siitä on kauan. Jotkut tarinat syntyvät tuokiossa, toiset vaativat vuosia, jopa vuosikymmeniä.

20-vuotiaana tutustuin mieheen, jota en ollut koskaan tavannut enkä koskaan tapaisi. Hän oli syntynyt eteläsuomalaisen kartanon perilliseksi 1800-luvun lopussa. En pitänyt hänestä. Hän oli epävarma, pyrki liikaa miellyttämään muita ja petti sen, mitä rakasti eniten. En lopulta kirjoittanut hänestä muutamaa sivua enempää. En edes muista, mitä tarkoitusta varten hänet loin – millainen hänen tarinastaan piti tulla.

Kului muutama vuosi. Ideoin monenlaisia kertomuksia, mutta keväällä 2005 alkoivat tarinansäikeet punoutua pääni sisällä voimakkaammin kuin koskaan. Kultarinta teki tuloaan. Langat olivat vielä sekaisin, mutta vyyhtien keskellä seistä jökötti jo pieni tyttö, Malla. Hän oli sinnikäs, pelottavan sinnikäs, ja kummallisen tuttu. Vieläkään minusta ei tunnu siltä, että keksin hänet. Hän ilmestyi. Alusta asti tiesin, mihin hän pystyisi ja millaisia hänen vastuksensa olisivat, mitä hänelle tapahtuisi.

Tarinan alussa Malla oli kuitenkin kovin nuori. Tarvitsin hänelle huoltajan. Silloin kurkisti aivojen hämäristä jo unohtamani kartanonpoika. Hänestä oli tullut mies, joka oli yhä epävarma mutta hädän hetkellä rohkeampi kuin kukaan. Hän vajosi helposti murheeseen mutta tavoitti hetkittäin myös poikkeuksellisen onnen. Arvelin, että joidenkin mielestä mies olisi yhtä kaikki saamaton pelkuri, mutta minä olin oppinut ymmärtämään häntä.

Hänestä tuli Erik, Mallan isä, ja miellyin häneen sivu sivulta enemmän.

Sijoitin Kultarinnan 1900-luvun alkuvuosikymmeniin, ajanjaksoon, joka minua oli kiinnostanut jo kauan. Fennomania, maailmansota, sisällissota, itsenäistyminen ja Lapuan liike muodostaisivat juonen kehyksen. Sen sisäpuolella paneutuisin historian katvealueisiin, erityisesti luonnonsuojelun ja rauhanaatteen varhaisvaiheisiin Suomessa.

Kultarinta sai päähenkilöt, jotka ovat aikansa "outoja lintuja": luonnontutkija Erik Stenfors, työväenaktivisti Lidia, metsänkulkija Malla, aseistakieltäytyjä Joel Huotarinen. Heidän kauttaan etsin vastausta kysymykseen, joka on edelleen ajankohtainen: miten yhteiskunnan mullistusten (menneiden tai nykyisten) keskellä tasapainoilee ihminen, joka tahtoisi elää rauhassa, vailla väkivaltaa? Kultarinta kertoo toisinajattelijoista, heidän äänekkäistä ja hiljaisista selviytymiskeinoistaan – ja metsän avarasta sylistä, josta olemme lähtöisin.

Biologian lisäksi minua kiehtoo kansanperinne. Kun suunnittelin romaanin tapahtumia, yhtenä johtotähtenä oli pohjoisten kansojen ikivanha karhumytologia. Kirjassa seurataan paitsi ihmisten, myös karhun elämäntaivalta. Karhu on läsnä sekä konkreettisena villieläimenä että myyttisenä olentona, metsän symbolina.

Kirjoitin Kultarintaa seitsemän vuotta. Kirjan julkaisemisen jälkeen olen saanut ilahtua lukuisia kertoja. Hyvin erilaiset ihmiset ovat kertoneet samaistuneensa päähenkilöideni mielenliikkeisiin ja elämään. Hyvin erilaiset ihmiset ovat kertoneet, miten paljon metsät heille merkitsevät.

Kultarinta on tehnyt minusta toiveikkaamman. Paljon enemmän kuin luulin on olemassa ihmisiä, jotka saavat voimaa tuulen huminasta korkeissa kuusissa, askelista sammaleisilla lammenrannoilla ja louhimattomilla kallioilla, rauhan unelmasta epäsovun maailmassa.

Ohjaaja Hanna Ojala otti minuun yhteyttä ensimmäisen kerran toukokuussa 2015. Syyskuussa sain tiedon, että hänen suunnitelmansa oli toteutumassa: Kultarinta nousisi lavalle Kokkolan kaupunginteatterissa. Ensi-ilta olisi jo puolen vuoden kuluttua, joten tapasimme pian ja ruodimme tarinaa.

Kirjassa on 644 sivua ja juoneen vaikuttavia henkilöitä liki 50. Kaikki sivupolut, tunnelmat ja henkilöt eivät mahtuisi näytelmään. Mietimme, mitä voisi karsia pois ja keitä henkilöhahmoja olisi mahdollista yhdistää. Ideoinnin jälkeen Hanna ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta. Minä pähkäilin ja kuulostelin tuntemuksiani. Pelottiko minua päästää Kultarinta pyörteisiin? Millainen siitä tulisi?

En ole laajasti perehtynyt näyttämötaiteeseen, mutta ymmärrän, että näytelmä kertoo oman tarinansa, kirja omansa. Kokkolan Kultarinta-näytelmä on uutettu romaanistani, mutta samalla kyseessä on uusi ja itsenäinen teos.

Satojen sivujen mittaisessa romaanissa tapahtumia ja motiiveja sekä henkilöiden mielenliikkeitä ja luonteenpiirteitä voi kätkeä riviväleihin, joista lukija niitä vähitellen löytää. Muutaman tunnin pituisessa teatteriesityksessä periaatteet ovat väistämättä hieman erilaiset. Kultarinta-näytelmässä esimerkiksi poliittiset jännitteet nousevat esiin selkeämmin kuin romaanissa, jossa tietoisesti korostin ajatonta historiaa, kuten ihmisen ja luonnon suhdetta. Näytelmässä henkilöt ajattelevat ja toimivat välillä kärjekkäämmin kuin kirjassa, jossa heidän luonteensa ulottuvuuksilla on enemmän aikaa tulla ilmi.

Erilaisia muutoksia on siis tehty, mutta näytelmän käsikirjoituksen suuri linja noudattelee kirjan tapahtumia, Hannan käsialalla kirjoitettuna.

Kymmenen vuotta olen kantanut sydämessäni Erikiä, Mallaa, Lidiaa, Joelia ja muita – ihmisiä, joita ei ole, vaikka usein miellän heidät tuttavikseni. Kirjailijan näkökulmasta Kultarinta-näytelmän suurin ihme onkin se, että näen henkilöhahmoni ensimmäistä kertaa kasvoista kasvoihin. He ovat erinäköisiä kuin ajattelin, mutta silti tunnistin heidät heti.

Esikoisromaanini julkaisemisesta on kulunut kaksi vuotta. Näytelmän valmistumista seuratessani olen vähitellen katkonut köysiä itseni ja kirjoittamani kertomuksen välillä. Olen osani tehnyt, lentäköön Kultarinta nyt vapain siivin. Kun istun teatterin katsomoon, istun sinne kuin kuka tahansa: nähdäkseni tarinan syntyvän, astuakseni uuteen maailmaan.

Anni Kytömäki

3.2.2016